Euroopan keskuspankki (EKP), Saksa ja Suomi ovat asettamassa Kreikan parlamenttivaalit voittanutta Syriza -puoluetta ns. puun ja kuoren väliin. EKP poisti keskiviikkona Kreikan valtionlainojen takausluokituksen eurojärjestelmässä ja eilinen (5.2.) tapaaminen Kreikan ja Saksan valtionvarainministerien kesken oli ilmeisen hedelmätön. Kreikan kohtalo on kuitenkin pitkälti euromaiden päättäjien käsissä. Sen velkataakka on kestämätön, kuten olemme useaan kertaan todenneet (mm. täällä ja täällä), ja sitä olisi kevennettävä tavalla tai toisella. Kreikan velat voidaan leikata euromaiden johtajien poliittisella päätöksellä, mutta samalla leikkaukset olisi todennäköisesti tehtävä myös muiden euroalueen kriisimaiden velkoihin. Tämän hyväksyminen voi osoittautua sisäpoliittisista syistä mahdottomaksi euroalueen päättäjille. Tällöin Kreikka olisi pakotettu valitsemaan kahdesta erittäin hankalasta vaihtoehdosta: erota eurosta ja jättää velat maksamatta tai olla tekemättä mitään. On hyvin hankala arvioida, kumpaa vaihtoehtoa Syriza pitäisi huonompana, mutta eurosta eroamista olisi varmasti realistinen vaihtoehto.
Jos Kreikan velkoja päädyttäisiin leikkaamaan, niin kuinka paljon niitä tulisi leikata? Kreikan keskuspankin mukaan Kreikalla on ulkomaista velkaa noin 412 miljardia euroa, josta valtionvelkaa on noin 273 miljardia. Tästä Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV) omistaa noin 142 miljardia, euromaat noin 52 miljardia, EKP noin 26 miljardia euroa, IMF noin 27 miljardia euroa ja yksityiset sijoittajat loput. Euroopan komission aineistotietokannan mukaan Kreikan valtiolla on yhteensä velkaa noin 317 miljardia. Kreikkalaisten hallussa olisi toisin sanoen 317-273= 44 miljardin edestä Kreikan valtion velkakirjoja. Voidaan olettaa, että Kreikka tavoittelisi velkojen uudelleenjärjestelyllä vähimmillään noin 80 % valtionvelan suhdetta BKT:hen. Koska Kreikan BKT on noin 181 miljardia euroa, tulisi valtionvelkaa leikata noin 145 miljardin euron tasolle. Kreikka ei todennäköisesti haluaisi leikata kotimaisessa omistuksessa olevaa velkaa, koska sitä käytetään mm. pankkijärjestelmän vakuuksina. Ulkomaisessa omistuksessa oleva velka tulisi toisin sanoen leikata 145-44= 99 miljardiin. Tämän laskutavan mukaan ulkomaan velkaa olisi leikattava 273-99= 174 miljardia euroa. EKP:n voisi olla käytännössä mahdotonta suostua leikkauksiin (leikkaukset voisivat johtaa tuen katkaisemiseen Kreikan pankeilta), joten leikkaukset kohdistuisivat ERVV:n, IMF:n, euromaiden ja yksityisten sijoittajien omistuksiin. Koska yksityisten sijoittajien osuutta leikattiin rankasti vuonna 2012 ja koska heidän omistustaan ei käytännössä voi painaa nollaan, suurin osa tappioista tulisi ERVV:n, euromaiden ja IMF:n kannettaviksi. Kreikka on kuitenkin osoittanut halukkuutensa maksaa velkansa IMF:lle, joten sen velkojen leikkaukset olisivat todennäköisesti melko vaatimattomia. IMF:n myös omistaa Kreikan valtion velasta vain pienen osan. Jos velan suhde BKT:hen leikattaisiin kyseiseen 80 prosenttiin (velkoja täytyisi leikata noin 174 miljardia euroa), ja leikkaukset kohdistuisivat pääosin ERVV:n ja euromaiden osuuksiin, menettäisivät ne lähes koko Kreikan velan pääomansa. Jos oletetaan, että ERVV:n velat Kreikalle (142 miljardia) mitätöitäisiin, tulisi sen lisäksi Kreikan velkoja euromaille leikata 173-142=31 miljardia euroa.
Suomi vastaa ERVV:n veloista 1,79 % prosentin mukaisesti, joten yo. laskelman mukaan Suomelle lankeaisi takausvastuita noin 2,5 miljardia euron arvosta. Suomen vakuudet vaikuttavat juuri näihin lainoihin. Suomen Kreikalta saamien vakuuksien tämänhetkinen arvo on valtiovarainministerin keskiviikkoisen lausuman mukaan noin 920 miljoonaa euroa. Suomi saa tämän, mikäli Kreikka jättää velkansa maksamatta. Suomen kahdenkeskiset lainat Kreikalle ovat noin miljardi euroa. Vapaaehtoisessa velkajärjestelyssä, olettaen että kahdenkeskisistä veloista leikattaisiin 31 miljardia, Suomen osuus tästä olisi siis noin puoli miljardia euroa. Entä jos Kreikan vapaaehtoinen velkajärjestely johtaisi velkajärjestelyihin muissa kriisimaissa? ERRV:llä on taseessaan Portugalin ja Irlannin velkoja yhteensä 43,7 miljardia euron edestä. Euroopan vakausmekanismi (EVM) omistaa Kyproksen velkakirjoja 5,7 miljardin euron edestä ja Espanjan velkakirjoja 41,3 miljardin euron arvosta. Euroopan vakausvälineillä on siis Kreikan ulkopuolisia vastuita yhteensä 90,7 miljardia euroa. Jos näistä veloista leikattaisiin puolet, olisi Suomen osuus 0,8 miljardia euroa. Vapaaehtoisten velkaleikkauksien kustannukset olisivat näin laskien 2,5+0,5+0,8= 3,8 miljardia euroa.
Mitä tapahtuisi, jos Kreikka joutuisi eroamaan? Koska euromaan päättäjät eivät olisi suostuneet velkojen leikkauksiin, ilmoittaisi Kreikka yksipuolisesti, että se ei tule maksamaan velkojaan täysimääräisenä takaisin. Kreikan uusi valuutta devalvoituisi arviolta 50 prosenttia tai enemmän. Tässä tilanteessa Kreikka joutuisi todennäköisesti leikkaamaan velkojen huomattavasti enemmän ja on mahdollista, että ERVV:n ja euromaat eivät saisi lainaamistaan rahoista takaisin juuri mitään. Tämän lisäksi myös EKP kärsisi tappioita Kreikan veloistaan. Kreikan erotessa Suomen takausvastuut vähenisivät vakuustilin reilun 900 miljoonan verran. Eron suorat kustannukset voisivat toisin sanoen olla puolentoista – kahden miljardin euron luokkaa. Lisäksi Suomelle koituisi korkotappioita riippumatta missä määrin pääomia saadaan takaisin. Velkaneuvottelut voisivat myös venyä vuosien, ellei jopa vuosikymmenien pituisiksi (Argentiinan vuoden 2002 defaultin velkojen takaisinmaksusta käydään edelleen oikeustaisteluja). Lisäksi ulkomaiset lainahanat sulkeutuisivat Kreikalta toistaiseksi, mikä johtaisi lähes varmasti pankkikriisin ja muihin taloudellisiin ongelmiin.
Kreikan mahdolliseen euroeroon liittyy kuitenkin myös muita kustannuksia. Vaikka eron vaikutuksia vähätellään, muuttaisi Kreikan ero euroalueen ns. valuuttablokista kiinteän valuuttakurssin järjestelmäksi. Vaikka ero voi tuntua mitättömältä, markkinoille se voi olla suuri. Kreikan ero kun käytännössä tarkoittaisi, että eurosta olisi mahdollista lähteä. Minkä suuruisiksi esim. italialaisten tai portugalilaisten valtionlainojen ja varallisuuerien riskit tämän jälkeen arvioitaisiin? Kuten viime vuoden alun blogikirjoituksessa totesimme, EKP:n OMT -ohjelma muutti maksukyvyttömyyden ja eroamisen todennäköisyyden tuntemattomaksi, EKP:n ja kriisimaiden poliittisen päätöksenteon muodostamaksi riskiksi. Käytännössä OMT -ohjelma piilotti riskit markkinoilta. Kreikan euroero toteuttaisi riskin ja sitä olisi sen jälkeen mahdotonta piilottaa, ainakaan EKP:n toimesta. Vaikka euroalue selviäisi Kreikan eron aiheuttamasta sokista, epävarmuus tulisi jatkumaan. On todennäköistä, että vuoden – parin talouskaaoksen jälkeen, Kreikan talous alkaisi kasvaa varsin ripeästi. Tämä antaisi voimakkaan kiihokkeen muille kriisimaille eurosta eroamiseen.
Kreikan ja euroalueen päättäjien neuvotteluissa on muutama todennäköinen kompromissiratkaisu. Kreikan velkojen maturiteettia voidaan pidentää huomattavasti, esim. 100 vuoteen, ja korot voidaan laskea nollaan tai sen lähelle. Käytännössä kyse olisi velkapääoman leikkaamisesta, koska esim. 100 vuoden kuluttua velan reaaliarvo tulisi olemaan huomattavasti alhaisempi kuin nyt. Kaikki Kreikkaa lainoittaneet maat siis kärsisivät tappioita, vaikka ne realisoituisivat vasta pidemmän ajan kuluessa. Viimeisimmissä puheenvuoroissaan Kreikan valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on ehdottanut myös velkojen sitomista talouskasvuun. Tässä tapauksessa Kreikan maksamat korot riippuisivat talouskasvusta: mitä nopeampi kasvu, sitä enemmän korkoja ja/tai velanlyhennyksiä Kreikka maksaisi. Kaikissa näissä vaihtoehdoissa Kreikka todennäköisesti jatkaisi EKP:n, IMF:n ja euromaiden päättäjien talutusnuorassa, vaikka varsinaisesta ”troikasta” ei enää puhuttaisi. Onkin siksi mahdollista, että Syriza ei tätä ratkaisua hyväksyisi, ellei siihen sisältyisi jotain lisämyönnytyksiä, kuten esim. säästöohjelman ehtojen helpottamista, niin että se voisi esiintyä voittajana kotimaassaan.
Entä jos velkoja tai niiden ehtoja ei muutettaisi, Syriza pakotettaisiin luopumaan vaalilupauksistaan ja Kreikka jatkaisi siitä huolimatta eurojärjestelmän osana? Tämä voisi olla se kaikista huonoin vaihtoehto. Syrizan hallituskumppani on oikeistolainen Itsenäiset kreikkalaiset (ANEL). He eivät välttämättä hyväksyisi status quon jatkumista, jolloin Kreikka ajautuisi uusiin vaaleihin. Kenen puoleen kreikkalaiset tässä tapauksessa kääntyisivät? On mahdollista, että kreikkalaiset tässä tilanteessa äänestäisivät puoluetta, jonka he uskoisivat saavan aikaan todellisen muutoksen. Kyseessä olisivat myös varmasti protestivaalit EU:n johtajia vastaan. Tammikuun parlamenttivaaleissa kolmanneksi eniten ääniä sai äärioikeistolainen kansallissosialistinen Kultainen aamunkoitto. Vaikka heidän vaalivoittoaan mahdollisissa uusintavaaleissa voidaan pitää vielä epätodennäköisenä, se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Kun Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue voitti vuoden 1932 parlamenttivaalit, sen valtaannousua siivittivät Saksaa nöyryyttänyt, ensimmäisen maailmansodan päättänyt Versailles’n rauhansopimus sekä Saksaa piinannut talouslama. Tämän hetkiset olosuhteet Kreikassa poikkeavat suuresti 1930-luvun Saksasta, mutta niiden väliltä löytyy myös yhtäläisyyksiä. Vaikka todennäköisyys ääriliikkeen valtaannousuun Kreikassa on pieni, on se kuitenkin mahdollista. Kun ulkovallat sanelevat ehdot ja kansakunta kokee tulevansa nöyryytetyksi, niin taloudellinen ahdingon kasvaessa ääriaineksen suosio lähes vääjäämättä nousee. Pettymys oman maan päättäjiin voisi myös näkyä alhaisena äänestyshalukkuutena. Kultaisen aamunkoiton valtaannousu tarkoittaisi, että Suomi ja euromaat tuskin saisivat Kreikalle myönnetyistä veloista senttiäkään takaisin. Se johtaisi todennäköisesti myös Kreikan eroon sekä eurosta että EU:sta ja ääriainesten nousuun sekä epävakauden kasvuun Euroopassa.
Historia tarjoaa kuitenkin myös toisen esimerkin. Euroopan vielä toipuessa toisesta maailmansodasta, Saksan valtionvelkoja leikattiin 50 prosentilla Lontoon konferenssissa vuonna 1953. Tämä käynnisti Saksan nousun ja johti vuosikymmeniä kestäneeseen vaurauden ja rauhan aikaan Euroopassa. Sama on mahdollista nyt. Kärjistäen voidaan sanoa, että Euroopalla on valittavana joko 1930- tai 1950-luvun tie. Suomenkin on syytä tarkkaan miettiä, kumpaa näistä vaihtoehdoista sen kannattaa edistää.