Maaliskuussa julkaistu Suomi ja EMU: euron hyödyt, kustannukset ja tie eteenpäin –raporttimme on noussut keskusteluun viime aikoina mm. eduskunnassa. Siitä on kirjoitettu myös ulkomailla, kuten The Washington Postin toimittajan blogikirjoituksessa. Keskeinen tulos raportissamme oli, että Suomelle ei voida osoittaa olleen suuria hyötyjä eurojäsenyydestä kansantalouden tasolla arvioituna. Tämän tuloksen takana oli tekemämme tilastollinen simulaatio, jossa havaitsimme, että Suomen markan ulkoinen arvo olisi taantumissa laskenut huomattavasti enemmän kuin mitä euron arvo laski. Tällä tuloksella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Simulaatio kertoi myös, että silloin kun Suomen taloudella menee euroalueen taloutta paremmin, Suomi hyötyy eurojäsenyydestään. Suomi hyötyy eurosta, koska Suomen markan ulkoinen arvo nousisi tällaisessa tilanteessa selvästi, mikä heikentäisi suomalaisten vientituotteiden hintakilpailukykyä.
Nyt voimme olla jo sellaisessa tilanteessa. Kauppalehti (31.7.) raportoi vientiteollisuuden tilauskannan huomattavasta vahvistumisesta kevään aikana. Keskeinen tekijä tämän taustalla on ollut euron arvon lasku muihin valuuttoihin nähden. Hieman alle vuodessa euron arvo on heikentynyt noin 15% Yhdysvaltain dollaria vastaan, n. 14% Japanin jeniä vastaan, n. 16% Kiinan renmimbiä vastaan ja noin 11% Ruotsin kruunua vastaan. Suomalaiset yritykset ovat jo vuosia sopeutuneet toimimaan kalliin euron kanssa, ja euron arvon heikentyminen on vahvistanut suomalaisten yritysten kilpailukyä entisestään. Voidaankin melko suurella varmuudella sanoa, että tällä hetkellä euroalueen jäsenyys on Suomelle etu.
Tätä hyötyä voivat kuitenkin nousta rajoittamaan erilaisista pelastuspaketeista ja yhteisvastuun kasvattamisesta Suomelle koituvat maksut. Kävimme viimeisimmässä maailmantalouden suhdanneanalyysissämme läpi erilaisten euroalueen tulevaisuusskenaarioiden kustannuksia, jossa mukana olivat myös ns. eurobondit. Hyvin konservatiivisen arviomme mukaan eurobondien käyttöönotto maksaisi Suomelle noin puoli miljardia euroa vuodessa korkomaksuina. Tämän lisäksi kuitenkin tulisivat kustannukset Suomen omien valtionlainojen korkojen todennäköisestä noususta. Onkin varsin mahdollista, että eurobondit tulisivat maksamaan Suomelle jo alkuvaiheessa reilusti yli miljardi euroa vuodessa. Tämä summa voi kasvaa jatkossa tuntuvasti elleivät euroalueen kriisimaat saa talouksiaan sopeutumaan euroalueen vaatimuksiin.
Euroopan velkakriisin markkinavetoisten ratkaisujen edut tuntuvatkin täysin unohtuneen euroalueen päättäjiltä. Euron arvon heikentyminen on jo selvästi vahvistanut euroalueen yritysten kilpailukykyä, ja olisi Suomen ja euroalueen yritysten kannalta edullista, jos se heikkenisi lisää. Euroaluetta on kuitenkin valitettavasti yritetty pelastaa keinoin, jotka ovat vain hidastaneet euromaiden toipumista. Ajoittaiset taloudelliset kriisit ja laskusuhdanteet kuuluvat markkinatalouteen, ja niillä on siinä tärkeä tehtävä. Taantumat ja etenkin talouskriisit pakottavat tappioiden alaskirjauksiin ja tuottamattomien yksiköiden lopettamisiin, mutta samalla johtavat tuotannon tehostamiseen sekä menojen ja tulojen sopeuttamiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosien 1841 ja 1843 aikana kahdeksan osavaltiota ja Floridan territorio ajautuivat maksukyvyttömyyteen, mutta näille ei tarjottu pelastuspaketteja liittovaltion taholta, eikä yhtäkään näistä erotettu yhteisvaluutasta. Kyseisten osavaltioiden konkurssien seurauksena useat osavaltiot, maksukyvyttömyyteen ajautuneiden osavaltioiden ohella, säätivät lainanottoa rajoittavia sekä budjettitasapainoa edellyttäviä lakeja. Maksukyvyttömyyteen ajautuneet osavaltiot olivatkin poissa lainamarkkinoilta vain muutamia vuosia. Osavaltioiden itsenäinen budjettikuri myös mahdollisti liittovaltion yhteisen rahoitusmarkkinan kehityksen ja liittovaltion joukkovelkakirjojen käyttöönoton.
Eurojärjestelmä on tällä hetkellä hankalassa tilanteessa, koska niin sanottu hiljainen pankkipako on käynnissä jo useammassa euroalueen kriisimaassa. Tämä voi pahimmassa tapauksessa johtaa eurojärjestelmän hajoamiseen. Euroalueella on kuitenkin ymmärretty väärin pankkien konkurssien riskit rahoitusjärjestelmälle. Kaikkia pankkeja ei pidä yrittää pelastaa niin kuin nyt on käytännössä tehty. Riittää kun pelastetaan rahoitusjärjestelmälle tärkeimmät, eli isoimmat pankit, sekä tallettajat. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on finanssikriisin alkamisen (2007) jälkeen kaatunut noin 450 pankkia. Euroopassa pankkeja on ajautunut konkurssiin vain muutamia. Islanti puolestaan antoi jopa kaikkien suurien pankkiensa mennä nurin, mutta pelasti tallettajat. Islannin valuutta devalvoitui noin 40%, mikä nosti islantilaisten tuotteiden hintakilpailukykyä huimasti. Koska tallettajat eivät menettäneet rahojaan, kotimainen kysyntä myös elpyi nopeasti. Islannin talous palasikin kasvuun verrattain nopeasti.
Mikäli euroalueesta tehdään selvityksiä, tulisi selvittää myös se, miten Suomi voisi parhaiten auttaa kriisin ratkaisemisessa. On jo kuitenkin hyvin selvää, että pelkkä yksityisten velkojien riskien siirtäminen eurooppalaisten veronmaksajien kontolle ei toimi. Kriisin ratkaisuun tarvitaan myös markkinavetoisia ratkaisuja.